Kaikkea tätä oli Kuohulle varattu. Määttäsen ja Suorannan ”työmiehet” Muisto Lassila, Johannes Iivonen, Tauno Kirves, Matti Nuija, Yrjö Pärssinen ja Reino Sappinen olivat kaikki entisiä Päämajan kaukopartiomiehiä. Jotain tehtävistä kertoo, että liikkeen varoihin kuului tuuheahko nippu sotasaalisruplia. Todennäköisesti Kuohun Pilkkeen tiedossa oli myös uuden rajan taakse vetäytyessä valmisteltuja ns. Matti-materiaalikätköjä.
Aseita kohdisteltiin läheisellä soramontulla, kunnossa pysyttiin pilkkeitä tehden. Tarvetta saati menekkiä tuotteelle ei ollut: Suojärveltä Kuohulle evakuoitunut Torasjoen saha tuotti pilkettä sivutuotteenaan kylliksi. Työmiesten palkat maksettiin tiedustelurahoista, muut liikkeen käyttöön varatut partiomiehet saivat varallaolorahaa tuhat markkaa kuussa.
Toiminta sammuu
Vuosien myötä olot vakiintuivat. Valvontakomissio poistui maasta. Asekätkentäjutun tultua ilmi myös neuvostomiehityksen uhka laski. Sen kanssa tasatahtia heikkeni Kuohun Pilkkeen rahoitus. Tuottamaton yhtiö oli pian vaikeuksissa.
Yhtiön miehiä siirtyi pikkuhiljaa kylmän sodan kentille. Nimellisesti töitä tarjosivat norjalaiset, mutta todellinen työnantaja oli vuonna 1949 perustettu puolustusliitto Nato.
Toimitusjohtaja Määttänen katosi partiomatkalla Neuvostoliitossa vuonna 1950. Suoranta lopetteli yhtiön ja ryhtyi Naton asiamieheksi. Hänen järjestämiään vakoilumatkoja itänaapuriin tekivät entisistä Pilkkeen miehistä ainakin Sappinen ja Lassila.
Kuohun Pilkkeen toiminta loppui liikkeen omaisuuden huutokauppaan. Vain valtion omistamat kuorma-autot myytiin toisaalle. Rahoilla maksettiin isättömäksi jääneen Määttäsen perheen velkoja. Muutoin tiedustelujohto pesi kätensä yhtiön asioista, ja liike purettiin yhtä vähin äänin kuin se oli syntynytkin.
Maailman etsityin suomalainen
Kuohun Pilkkeen toimitusjohtaja Heikki Määttänen painoi hatun päähänsä, vilkaisi ”kummasti” lapsiaan ja painui ovesta maaliskuiseen aamuun. Matka vei Kuohulta itärajalle. Yli piti mennä, mutta hanki ei vielä kantanut. Odoteltiin.
Kantamatta oli edellisvuosina jäänyt moni muukin asia. Yhtiö tuotti lujasti tappiota. Pilkettä vaatineet häkäpönttöautot vähenivät, tiedustelurahoista saatu tuki oli loppunut aikaa sitten. Vanhat armeijan kuormurit lakkoilivat Keski-Suomen jyrkkiin mäkiin.
Ystävät tiesivät Määttäsen mielenterveyden horjuneen. Ei se ihme ollut, ennemminkin luonnollista. Karjalaispojalta sota oli vienyt kodin ja kaksi veljeä, ensimmäisen talvisodassa, toinen oli hukkunut kaukopartiomatkalla Vuokseen. Viinaa kului. Heikki oli liikkuva luonne ja seuramies: hyvä kertoja ja näyttelijä, jopa kelpo runoilija. Kuohun pilkettä oli silmäkulmassakin, avioliitto rakoili.
Kun kesä 1950 koitti, Heikki Määttänen katosi, tiettävästi itärajan taakse. Ei tiedetä, lähtikö Määttänen matkalleen Naton vai Suomen laskuun. Luultavasti molempien. Rajalle kuultiin laukauksia, ja Suojelupoliisi etsi miestä sittemmin tosissaan. Virka-apua saatiin laajalti. FBI:n johtaja J. Edgar Hoover ilmoitti, ettei virastolla ollut havaintoja Määttäsestä, samoin brittiläinen kansainyhteisö.
Käytännössä miestä etsittiin koko maailmasta: vain Norja ja Neuvostoliitto jätettiin kyselemättä. Alle 35-vuotias kaukopartioluutnantti jäi kateisiin. Huhuja kiiri. Ehkä kiinni. Ehkä itsemurha. Katoamistemppu?
Lapsista, joihin Määttänen lähtiessään katsahti, eräästä kasvoi tunnettu näyttelijä. Heikki Määttänen nuorempi muistetaan Iltalypsyn juontaja Mika Wirtana, Raidin vasikka Suvelana sekä Nalle Luppakorvan ja Tohtori Sykerön ääninä.
